Minulla on yksi toive. Tahtoisin saada kaikki tytöt uskomaan itseensä - uskomaan omaan kauneuteen, vapauteen ja luovuuteen, ja uskomaan myös muihin. Ja haluaisin saada heidät uskomaan toisiinsa - sillä toiset ihmiset ovat kuin peilejä omasta itsestä. Kun heistä ajattelee kauniisti, alkaa nähdä itsensäkin kauniimpana. Uskokaa minua. Hyväksyminen aiheuttaa hyväksyntää, positiivisuus positiivisuutta. Seuraavan kerran, kun tekee mieli sanoa toisesta jotain ilkeää (selän takana tai edessä), kokeile sen sijaan halata itseäsi.
Kunpa tytöt lakkaisivat arvostelemasta itseään ja toisiaan. Luopuisivat kontrollista. Söisivät palan kakkua kun tekee mieli. Itkisivät räkä poskella jos siltä tuntuu. Nauraisivat kovaan ääneen. Kunpa he huolehtisivat aina ensin itsestään, sitten muista. Tiedän ne tytöt, jotka analysoivat koko ajan itseään ja muita, huolehtivat ensiksi muista, pelkäävät, nöyristelevät. Vähättelevät itseään! Määrittävät oman arvonsa jonkun muun kautta! Minä tiedän sen, koska olen ollut samanlainen.
Kehotan kaikkia naisia ajattelemaan yhtä juttua aina, kun arastuttaa. Ajatelkaa: entä sitten? Mitä pahaa voi tapahtua? Miksi tapahtuisi pahaa eikä hyvää? Loukkaako käytökseni jotakuta? Jos ei loukkaa, onko sillä sitten väliä?
Käyn torstaisin Siskot-nimisessä tyttöryhmässä, jossa tutustutaan itseen ja toisiin ja jaetaan kipeitäkin juttuja, mutta toisaalta hullutellaan ja siirretään hyvää eteenpäin. Tällä kaudella jokainen saa vuorollaan jakaa jonkin itselleen tärkeän jutun, ja eilen oli minun vuoroni. Jaoin Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -kirjasta katkelman, joka teki minuun aikanaan ison vaikutuksen. Katkelmassa kirjan päähenkilön Iiriksen 85-vuotias naapuri Marja-Liisa on mennyt kauppaan päällään pelkkä minkkiturkki ja alkanut syödä kaupassa karkkia ja jäätelöä. Marja-Liisaa pidetään tietysti dementikkona, mutta taustalla onkin jotain muuta.
"Jos on kuunnellut kahdeksankymmentäviisi vuotta toisten murheita, kantanut hiljaa huoliaan ja lukenut mielessään loistuja varjellakseen maailmaa pahoilta tapahtumilta, saattaa tulla mieleen hiukan tanssahdella.
Vakuutan teille, että kiltit tytöt kautta kaupunkien elättelevät tällaisia suunnitelmia. He haluaisivat kajauttaa metrossa Marseljeesin vain, jotta saisivat päät kääntymään. He ovat kyllin kauan päntänneet ruotsinkokeisiin, viitanneet historiantunnilla, pyörittäneet jäätelöpalloja kesätöissä, kasvaneet vaivihkaa aikuisiksi, sanoneet tahdon ja kyllä ja anteeksi - aina kaiken varalta kaksi kertaa anteeksi - nukuttaneet lapsensa, pyyhkineet tiskipöydän toisten jäljiltä. He ovat nähneet unia, joissa syövät jääkaapin tyhjäksi, vaikka tarkkailevat päiväsaikaan suupalojaan. He ovat nähneet unia, joissa sytyttävät taloja palamaan ja haistattavat kaikelle pitkät, hyppäävät ohi ajavaan bussiin, joka päätyy satumaisen onnenpotkin kautta Hongkongiin. He ovat heränneet näistä unista ja matkustaneet kuuliaisina työpaikoilleen, sanoneet taas kiitos ja anteeksi kaikille, jotka heiltä jotain kysyvät. Suoraan sanottuna he ovat kyllin kauan odottaneet hetkeä, jolloin saisivat tehdä jotakin käsittämätöntä ja ennalta arvaamatonta. Tämä on käynyt heidän mielessään satoja kertoja, kun he ovat jonottaneet kaupassa ruokaa perheilleen.
He ovat halunneet heittää marinoidut kananrintapalat lattialle, hiiteen ruokaympyrät, hiiteen perunamuusi ja parsa! He ovat halunneet kahmaista karkkihyllystä ässämixejä ja hedelmäaakkosia ja dajmrakeita ja heittää kaiken ilmaan. He ovat halunneet tehdä piruetin karkkisateen jälkeen, heittää nurkkaan farkkunsa ja paljastaa seeprakuvioiset kalsarinsa, he ovat halunneet enemmän kuin mitään muuta huutaa: Herätkää, tulkaa mukaan, meitä ei kahlitse tässä maailmassa muu kuin neljä vuodenaikaa ja omat ennakkoluulomme. Meissä kaikissa sykkii rytmi, ja se on niin paljon vanhempi kuin yksikään pakko, ettemme voi olla vastaamatta sen kutsuun!
--
Tunsin yhtäaikaista ammattivastuuta ja sisarellista alakuloa kaikkien sorrettujen ja itsensä alentavien tyttöjen ja naisten puolesta. Pohdin Marja-Liisan sanoja ja tekoja. Vaikka hänen Alepa-emansipaatiossaan oli voimaa, siinä oli myös surun sinisiä sävyjä. Olla kahdeksankymmentäviisi, uskaltaa rynnätä vapauteen vasta sitten, hivenen vanhuudenhöperönä, estoja vailla, ei hetkeäkään aikaisemmin. Miksi ei? Miksi ei jo kaksikymppisenä, kukkaimmillaan? Tai miksi ei jo teininiä? -- He (nuoret tytöt) ovat kaikki yhtä tykyttävää haavaa, he haluavat miesten huomiota hinnalla millä hyvänsä ja unohtavat, että ihaninta on heittää kengät jalastaan ja tanssia sadevesilätäköstä. Eivät he katseita tarvitse, he tarvitsevat rohkeutta huutaa, ilkamoida: minä, minä, minä, tällaisena ja aivan kelpona."
(Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, s. 155 - 158. Otava 2013.)
Muistan, mitä kaikkea kirja ja etenkin tuo kohta minussa herätti. Oli kevät, kun sen luin. Ostin järjettömät punaiset korkokengät, join alkoholia junassa vaikka se on kiellettyä, kokeilin ensimmäistä kertaa yhden illan juttua, tanssin kadulla, pyysin koulun söpöä englanninopiskelijaa treffeille, haukuin exäni (se olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin). Mietin, mitä juuri minä haluan. Sitten tein sen. Ei siinä sen kummempaa.
Toisin sanoen: miksi ei? Miksi sitä ei joskus tekisi jotain mieletöntä, hillitöntä ja ehkä typerääkin? Täytyykö kaikessa toiminnassa olla mukana hyöty tai järki, täytyykö siinä olla määränpää, tavoite? Joskus voisi olla ajattelematta seuraavaa päivää, tai edes seuraavaa hetkeä. Olla ajattelematta sääntöjä ja pakkoja.
Korkkarit kattoon!
(Skräppäys aiheesta naiseus. Materiaaleina lehtileikkeet, tarrat, paljetit ja huopa.)
Hillitöntä viikonloppua!!
- Mira
