Viime yönä näin unta, että minulla olisi oma blogi. Se blogi kertoisi tytöistä. Se olisi värikäs, pirskahteleva, eloisa, iloinen, toiveikas, terävä, mutta samalla kipeä, voimakas ja vähän vihainenkin. Siellä olisi paljon musiikkia, kuvia ja tekstilainauksia. Se olisi täynnä salaisia unelmia, itkua ja hymyjä, ehkä särkyneitä ja särjettyjä sydämiä. Epäilemättä se olisi feministinen, olenhan minä julistuksellinen feministi, mutta en kuitenkaan nimittäisi blogia feministiblogiksi vaan tyttöblogiksi. Kirjoittaisin omalla nimelläni ja naamallani enkä häpeäisi. En tiedä, näinkö blogin nimenkin unessani. Olin vain törmännyt Instagramissa alla olevaan meemiin, ja näin heti silmissäni bannerin. Näyttäytyiköhän se minulle unessa? Kun heräsin, ajatus ja kuva olivat kirkkaat.
Oli tartuttava toimeen. Teroitin virtuaalisen kynäni ja ryhdyin hommiin. Tässä se on. Who run the world? Girls!
Miksi blogi sitten tuli uneeni?
Kenties siksi, että kuulin itsestäni merkittävän jutun alkuviikosta. "Sä olet oikeasti järkyttävän vihainen", tuttava sanoi. "Ja sulla on voimaa. Jonka pitää päästä ulos. Päästä se ulos. Se vielä pelastaa sinut."
Totuus on, että vaikka yritän usein esittää muuta, minulla on paljon sanottavaa. Ja paljon tarkoittaa paljon. En väitä sen aina olevan järkevää. Usein se on jopa typerää, usein pateettista tunnevirtaa. Järkeviä asioita tai ei, ne vaativat päästä ulos. Kirjoitan blogia myös itseni tähden, pakottavasta tarpeesta.
Olen myös joskus tosi vihainen, se pitää hyvinkin paikkansa. Esimerkiksi viikko sitten, kun kaksi terroristia hyökkäsi lehden toimitukseen ja alkoi tulittaa. Olin vihainen, koska hämmästelen usein ihmisiä, jotka ottavat oikeudekseen tuomita ja tuhota. Ja olin vihainen, koska nämä terroristit toimivat islamin nimissä ja siten halvensivat islamia ja satuttivat muslimeja. Olin vihainen, koska väkivalta suututtaa minua. Ja se satuttaa. Se murtaa turvallisuuden tunteen.
On monia muitakin asioita, jotka saavat minut vihaiseksi. Esimerkiksi rasismi. Tai homofobia. Saati seksismi. Kaikenlainen syrjintä. Ihmisten leimaaminen. Se, miten ihmiset haluavat määritellä toiset jonkin piirteen perusteella, vaikka jokainen voi todellisuudessa määritellä vain itsensä. Tulen vihaiseksi, kun pienempiä kiusataan. Tulen vihaiseksi epäoikeudenmukaisuudesta.
Olenko sitten itse jokin enkeli? En. Ajattelen ihmisistä joskus pahasti enkä ole aina kiva. Vihaan eksieni uusia ja vanhoja tyttöystäviä vain, koska he ovat (olleet) eksieni kanssa. Saatan joskus puhua pahaa selän takana. Tai joskus kasvotustenkin. Aina tarkoittamatta, mitä sanon. Ja joskus tarkoittaen. Se on kamalaa. Ja tyhmää. Etenkin, kun pahan puhuminen toisista aiheuttaa pahaa mieltä itselleenkin. Ehkä hetken se vahvistaa itsetuntoa, mutta pitemmän päälle vain murentaa. Totta se on. Siksi(kin) on mietittävä omia lähtökohtiaan ja tavoitteitaan. Miksi puhua pahaa, kun voi puhua hyvää? Miksi lyödä, kun vai halata?
Tyttöjen pitäisi lopettaa vertailu. Heidän pitäisi suhtautua toisiinsa kuin siskoihin. Heidän pitäisi ottaa toisiaan käsistä kiinni, sillä yhdessä he olisivat vahvoja. Vahvoja mihin? Vahvoja kaatamaan sukupuolen aiheuttamat muurit, kirjoittamattomat ja kirjoitetut säännöt, rajoitukset. He voisivat yhdessä ja toistensa tuella olla sitä yhtä ainoaa asiaa, jolla todella on merkitystä: sitä, mitä he itse haluavat.
Eikä vihollinen ole miehet. Vihollinen on ne rakenteet, jotka mahdollistavat syrjinnän. Niistä yksi on hiljaisuus, ja sen hiljaisuuden tahdon rikkoa.
Beyonce - Run the World
Oikein paljon voimia!
- Mira
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti